Avioliiton kumoaminen on avioeroon nähden vaihtoehtoinen menettely avioliiton purkamiseen, jos puoliso on avioliittoon pakotettu. Avioliiton purkaminen on joka tapauksessa menettelyllisesti yksinkertaisempaa tavanomaisessa avioeromenettelyssä. Avioliiton kumoamiseen liittyvät näyttövaikeudet, asian käsittelystä johtuvat oikeudenkäyntikulut ja epävarmuus päätöksen rajat ylittävistä vaikutuksista saattavat heikentää halukkuutta menettelyn käyttämiseen. Tapauksen olosuhteista riippuen avioliiton kumoaminen voi kuitenkin yksittäisessä tilanteessa olla sopiva menettely avioliiton päättämiseen. On tärkeää, että avioliittoon pakotettu saa tietoa eri vaihtoehdoista ja voi itse tehdä päätökset siitä, mitä menettelyä hän haluaa avioliiton purkamiseen käyttää.
Nykysääntelyn lähtökohtana on se, että vieraassa valtiossa solmittu avioliitto tunnustetaan, jos se on pätevä solmimismaassa tai puolisoiden kansalaisuus- tai asuinvaltiossa ja jos se ei ole oikeusjärjestyksemme perusteiden vastainen. Tämä vastaa länsimaissa yleisesti noudatettua kansainvälisen yksityisoikeuden perusperiaatetta vieraan oikeuden kunnioittamisesta. Sen yksi tarkoitus on välttää sellaiset tilanteet, joissa oikeustoimi on voimassa yhdessä valtiossa mutta ei toisessa valtiossa, eli niin sanotut ontuvat avioliitot. Avioliiton tunnustamatta jättäminen voi johtaa oikeudelliseen epävarmuuteen ja vaikeuksiin puolisoiden kannalta.
Nykysääntelyn mukaan pääasiallinen avioliiton purkamistapa molempien puolisoiden eläessä on avioero kuuden kuukauden harkinta-ajalla. Avioliiton päättymistä koskeva sääntely on Suomessa selkeää ja kaikkia tilanteita kohdellaan samalla tavoin. Avioeron saaminen on Suomessa varsin yksinkertaista ja edullista. Hakemuksen tekemiseen ei tarvita oikeudellista apua, vaan henkilö voi tehdä avioerohakemuksen käräjäoikeudelle helposti itse käyttäen tarjolla olevia hakemuslomakkeita. Avioerolle ei tarvitse esittää perusteita, sen saa hakemuksesta. Avioero ei myöskään edellytä toisen aviopuolison suostumusta tai myötävaikutusta.
On kuitenkin esitetty, että ulkomailla alaikäisenä solmittujen avioliittojen tunnustamisen arviointiperusteiden ja menettelyn tulisi perustua nykyistä tarkkarajaisempaan laintasoiseen sääntelyyn. Tämän on katsottu selkeyttävän oikeustilaa ja helpottavan muun muassa väestötietojen rekisteröintiä. Toisaalta on tuotu esiin, että tunnustamissääntely, joka ei jätä lainkaan tilaa tapauskohtaiselle harkinnalle, voi joissakin yksittäistapauksissa johtaa lapsen edun vastaiseen lopputulokseen (LaVM 17/2018 vp s. 5). Eri yhteyksissä saadun palautteen perusteella näkemykset siitä, miten asiasta tulisi säätää, ovat erisuuntaisia. .
EIT:n mukaan 8 artiklan mukaisen yksityiselämän suojan alaan kuuluu muun muassa identiteetti. Chapman v. UK, SJ 2001, kohdat 73–74. Henkilön siviilisäätytiedot ovat osa identiteettiä. Samoin avioliiton rekisteröiminen kuuluu perhe-elämän suojan alaan. Dadouch v. Malta 2010, kohta 47.
Väestötietojärjestelmään tehtävät muutokset saattavat aiheuttaa muutostarvetta väestökirjanpitoa hoitaville uskonnollisille yhdyskunnille. Kirkkohallituksen arvion mukaan evankelisluterilaisen kirkon ylläpitämään yhteiseen jäsenrekisteriin mahdollisesti tarvittavat muutostarpeet ovat kuitenkin vähäisiä. Nämä kustannukset eivät aiheuta tarvetta määrärahojen lisäykseen.
Avioliittojen pätevyyden tunnustamista koskevat määräykset ovat sopimuksen 7―15 artiklassa. Avioliitto on sopimuksen mukaan tunnustettava, jos se on pätevästi solmittu vihkimisvaltion oikeusjärjestyksen mukaan. Avioliiton tunnustamisesta voidaan kieltäytyä sopimuksessa luetelluin perustein. Nämä ovat ordre public -perusteen lisäksi voimassa oleva avioliitto, biologisen polveutumisen tai lapseksiottamisen kautta syntynyt lähisukulaisuus, avioliittoon vaadittavan iän tai ikää koskevan erivapauden puuttuminen, psyykkinen kyvyttömyys suostumuksen antamiseen tai vapaaehtoisen suostumuksen puuttuminen. Perusteen on tullut olla voimassa avioliiton solmimisen ajankohtana siinä valtiossa, jossa tunnustamista haetaan.